Kymmenen kuolemansyntiä työpaikalla – osa 4, vähättely ja aliarvostaminen

Ihmisen motivaation kannalta turmiollisinta on se, ettei hän saa työstään minkäänlaista palautetta. Milloin sitten tulisi osoittaa toisen huomioimista? Jostakin syystä toisen (ja oman itsen) onnistumista jossakin ei haluta kulttuurissamme korostaa, vaan ajattelemme että ”kellä onni on se onnen kätkeköön”. Kansallinen kateusko se on, joka panee piilottamaan onnistumiset? Vai uskonnollinen kasvatuksemme tyyliin ”kärsi, kärsi – kauniimman kruunun saat”? Johtamisen periaatteina nämä ovat kuitenkin huonoja.

Tokihan vähättelyn sietäminen on suomalainen kansallisurheilulaji, mutta joskus se kameliltakin selkä katkeaa. Uskallan väittää, että tässä piilee suomalaisen työpahoinvoinnin suurin syy – kameleilla alkaa olla aika paljon henkistä kuormaa niskassaan. Sujuva työ ei tapa, vaan ihmisen tunne siitä, että hänellä ja hänen työllään ei ole merkitystä. Tätä vahvistavat työssä onnistumista haittaavat asiat (mm. turha byrokratia) sekä johtamistavat, joilla tähän ei saada helpotusta.

Aliarvostaminen ei välttämättä ole tarkoituksellista, vaan myös ajattelemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Toisen tekemisten huomioiminen ei ole myöskään vain esimiehen etuoikeus, vaan se kuuluu osaksi ihmisjoukon dynamiikkaa. Mistä muuten esimies saa oman palautteensa ja kannustimensa?

Tavoitteiden asettaminen ja niihin pyrkiminen on johtamisen kannalta tärkeää. Työssä haluamme tietää ja ymmärtää mihin tulee pyrkiä. Nämä tavoitteet eivät voi olla liian epämääräisiä, kuten ”että tehdään hyvää tulosta” tai ”että asiakkaat ovat tyytyväisiä”. Tavoitteiden tulee olla mitattavissa olevia (euroissa, asiakaspalautteen arvioissa, pienentyneissä kuluissa, tms), ja niiden saavuttamisesta tulisi seurata jonkinlainen palkitseminen. Kannustamisessa ei edes puhuta isoista rahoista, vaan päähuomio on onnistumisen huomaamisessa. Tästä syystä esim. pikaruokaketjuissa valitaan ”Kuukauden paras työntekijä” ja laitetaan hänen kuvansa kaiken kansan nähtäville.

Mitä on onnistuminen? Yleensä ajatellaan, että onnistumista on se, kun tavoitteet ylitetään reilusti yläkanttiin. Miksi sen näin pitäisi olla? Eikö tavoite pitäisi olla sellainen, että sen saavuttaminen järkevillä ponnistuksilla on realistista ja mahdollista? Toki kehittymisen ja oppimisen myötä tavoitetta voidaan (ja pitää) kohentaa järkevästi ylöspäin. Mutta eikö onnistumista olekin juuri se, että saadaan homma pelaamaan niin kuin on ajateltu ja mitä on tavoiteltu? Arjessa saatamme pitää tätä erehdyksellisesti ”normisuorituksena”, mutta sitähän se ei ole, vaan onnistumista sillä lailla kun olimme toivoneetkin. Eikö tämä olekin silloin huomaamisen ja huomioimisen arvoista?